Syysmuuttoja

Laulujoutsenet ovat lempilintujani. Ne lentävät Keltaisen talon yli joka kevät ja joka syksy. Isolla joukolla. Keväällä kuulen niiden töötötykset jo kaukaa, juoksen pihalle niitä ihailemaan ja vastaanottamaan. Upeiden valkoisten lintujen saapuminen saa minut tuntemaan riemua ja kuplivaa iloa kesän odotuksesta. Mutta syksy. Mitä vanhemmaksi tulen sen enemmän tunnen selittämätöntä haikeutta niiden lentäessä pois. Sama töötötys, mutta ilmoittavat että pian on lähdön aika. Niin eilenkin, pihatöitä tehdessäni ylitseni lensi parvi joutsenia. Huutelivat jäähyväisiä. Taisin tirauttaa pienen itkunkin. Nytkö te taas lähdette?

Tänä syksynä lähtijöitä on ollut muitakin. Samaa haikeutta aiheuttaen. Syysmuuton teki myös esikoiseni. Lensi pesästä Turkuun, taideakatemiaan opiskelemaan elokuva-alaa. Selvisin paremmin kuin olisin odottanut. Vaikka kotona huomaa valoisan ja ihanan tyttäreni puuttumisen kyllä. Onneksi on puhelimet! Samaa sanoi opiskelija, kun äidille saa soittaa vaikka keskellä yötä jos jokin asia sydäntä painaa. Ja onneksi esikoisella on pikkuveli, joka jäi vielä hetkeksi kotiin kanssani. Vaikka lainassa hänkin vain on, lentää myös maailmaan muutaman vuoden päästä. Siihen asti pidän kiitollisin mielin kotona. 

Kesä oli mahtava, sisältäen paljon onnellisia hetkiä. Keltainen talo täyttyi vieraista kesäkuussa tyttären lakkiaisissa. Juhlat jotka talletin sydämeeni ja tulen muistamaan aina. Aurinkoista, ihanaa ja juhlien tunnelma niin lämminhenkinen ja suloinen. Kesäkuussa tulivat myös lampaat. kolme kappaletta, kanojen, kukkojen, kissojen, pupujen ja koiran kaveriksi. Ystäväni laittoi tekstiviestin tämän kuulleessaan: sinustahan on tullut jo ihan oikea farmari :) Maajussi.  Lampaita kävi kesän aikana monet katsomassa, ja samalla muitakin Keltaisen talon eläimiä. Minun pieni elämäni; luonnonläheistä maalaiselämää kaupungin kupeessa. Tykkään!

Tänä iltana juon teetä ihanasta mukista, jonka sain sydänystävältäni. Tuo ihminen ei ole koskaan lähtenyt sen jälkeen kun tuli kauan sitten elämääni. Hän on ollut aina mukana, suurena lahjana. Mukeja on kaksi, minulle ja ehkä Hänelle joka tuo joskus kevään riemua ja iloa tullessaan!

Iloa ja valoa syksyysi!

Marika

I'm back :)

Rakas ystäväni istui eräänä päivänä kahvilla keltaisen talon keittiössä. Kyseli vaivihkaa jokohan kohta olisi aika puhdistaa pölyt blogin yltä. Mietittiin yhdessä mitä talossa olisi muka tapahtunut tämän 1.5 v tauon aikana. Ei kai tässä nyt mitään niin ihmeellistä ole tehty, oli minun arvioni. Ai ei vai? Sillä kun käytiin huoneet läpi siitä kun olen viimeeksi postannut huomattiin että olin ehtinyt mellastaa jokaisessa talon huoneessa tauon aikana. "Ei mikään oo niinkuin ennen" lauloi Jenni Vartiainen radiossa tilanteeseen sopien. Ja meitä nauratti. Sama lause sopii elämään muutenkin. Keltaisesta taloa asuttavat taas minä ja lapset, tai no, viikonloppuisin minä ja nuoriso :) kun on tyttö-ja poikaystävätkin Keltaisessa talossa. Ja siitähän niin tykkään. Miten ihanaa on kun on elämää ympärillä ja fiksuja, mukavia nuoria! Palomiehen kanssa jäimme siis ystäviksi. Näin on nyt hyvä.

Siitä asti kun taloon muutin olen miettinyt onko yläkertaan vievien laminaattiportaiden alla vanhat puuportaat. Yhtenä päivänä poikani kanssa kävimme sitten niiden kimppuun sorkkaraudoilla varustettuina. Mikä mieletön homma, usko ja varsinkin voimat meinasivat kerrassaan loppua kesken. Mutta löytyiväthän ne vanhaan taloon kuuluvat puuportaat. Tosin ensi alkuun aika lohduttoman näköiset sellaiset!

Vaan hiomalla, paikkaamalla ja maalilla saa ihmeitä aikaan. Ja tähän ihmeeseen olen niin tyytyväinen!

 

Keittiöön sain kauan haaveilemani satavuotiaista lankuista tehdyn pöydän ja sen pariksi vanhan puusohvan. Ne tulivat ystävältä, jonka luona niitä olin aina ihaillut. Hän luopui niistä toteuttaessaan oman elämänsä unelmaa. Ja toteutti samalla minun pienen unelmani.

Keittiö kaipasi vielä jotain, ja se puuttuva osa löytyi erään puusepän autotallista. En ole vielä tavannut miestä joka olisi ymmärtänyt tätä hankintani sijoituspaikkaa, vaan ehkä joskus joku ymmärtää sen kauneuden. Kyseinen puuseppä kylläkin oli varsin mielissään kun hänen vanha höyläpenkkinsä on nyt paraatipaikalla keittiössäni. Oikein hyvä taso säilyttää purkkia ja purnukkaa ja sopii niin somasti Keltaisen talon keittiön tunnelmaan. Samalla sain edesmenneen äitini vanhat esineet näkyville, pois kaappien kätköistä.

 Huonekalut ovat totuttuun tapaan kiertäneet huoneesta toiseen. Vaan kun kaikki sopivat hyvin yhteen vaikka ovat tulleet taloon mikä mistäkin. Heinolassa olevasta osto-ja myyntiliikkestä olen monet kauniit vanhat huonekalut kuljettanut Keltaiseen taloon. Olohuoneeseen ne ovat päätyneet tällä erää ja jotenkin nyt tuntuu että ne ovat vihdoin omilla paikoillaan.
 

Huomaan että kun elämässä on ollut vastoinkäymisiä olen tehnyt sitä mistä nautin. Ehkä tiedostamattakin. Siis mm. sisustanut ja uudistanut Keltaista taloa, meidän lintukotoamme. Ilmeisesti tähän puoleentoista vuoteen on vastoinkäymisiäkin riittänyt koska olen siinä ajassa ehtinyt kaikki talon huoneet taas myllätä. 

 

Jokainen nollaa asioita tavallaan, lataa akkujaan. Minulle se on tämä paikka ja kaikki se mitä tänne kuuluu. Täällä on edelleen hyvä olla, rauha ja lempeys asuvat vanhassa talossa meidän lisäksemme. 

Näin tällä kertaa. Nyt kun pölyt on vihdoin pyyhitty blogin yltä, ei ehkä seuraavaan postaukseenkaan kulu ihan 1.5 vuotta vaan Arskan tavoin;

Ihania hellepäiviä ja kiva että olet taas mukana!

Marika